TALLBACKAN TARINA OUTIN KERTOMANA, 2015-2020
Tallbackan kiinteistö Paraisten Rödjan kaupunginosasta vaihtoi omistajaa elokuun 1. päivänä vuonna 2015. Haussa oli ollut uusi koti, mutta ennen kaikkea riittävän iso puutarhatontti. Pari muutakin kiinteistöä lähiseudulta näytti pinta-alansa puolesta lupaavalta, mutta ne eivät oikein soveltuneet viljelyyn. Tallbacka tuntui heti kodilta, se sijaitsi sopivan lähellä keskustaa ja samaan aikaan sopivan syrjässä, ilmansuunnat olivat oikein – pohjoista vasten suojaa pienen kallion muodossa ja maaperävaikutti rehevältä. Paikalla oli viljelty aiemminkin (talo oli vuodelta 1957), mutta todisteet siitä olivat melkein kadonneet. Pelto kasvoi miehenmittaista pujoa ja lupiinia, marjapensaissa kitui vain heikko elämä.
Mikä mahdollisuus toteuttaa mitä vain!
Tilalla oli muutamia vanhoja omenapuita, tammi ja hieno pyökki. Vanhat kaivot olivat jäljellä, niistä saisi jonkin verran kasteluvettä. Talon ja pellon väliin oli kaivettu jossain vaiheessa ”turha” oja, joka täytettiin. Syksyllä pelto kynnettiin ja keväällä 2016 alkoi huikea matka kohti unelmaa. Tässä vaiheessa suunnitelma ei pitänyt sisällään juuri muuta kuin ”niin paljon ja niin monenlaisia marjoja kuin mahdollista.”
2016
Maan raivaus takaisin viljelyyn oli työlästä ja hidasta. Juuririkkakasveja, vesakkoa ja aivan tavallisia siemenrikkakasveja oli loputtomasti. Pala palalta, töitten jälkeen ja vapaapäivinä viljelysmaa laajeni. 16.huhtikuuta hankittiin ensimmäiset taimet. En ollut oikein varma suunnitelmistani enkä varsinkaan osannut ajatella erilaisia, kenties fiksumpia työtapoja. Mutta yksi asia oli varma – maa itsessään oli ihanaa! Se oli hienoa ja vahvaa, mustaa ja pehmeää. Se tuntui paljaan jalan alla suloisen hyvältä. Aurinko lämmitti ja Sera kotiutui uuteen puutarhakoiran elämäänsä. Muistan suloisen onnentunteen ensimmäisiä herneitä kylväessäni. Kotona, lopultakin!
Vadelmia ja herukoita haettiin Nousiaisista, Mattilan taimistosta. Hiukan etuajassa, tietenkin, taimet saivat odottaa tovin maahan pääsyä. Mukana oli jo tuolloin myös aronia, joka kuivattuna ja rouhittuna tekee aamujogurtista taivaallisen hyvää. Aivan välttämätön kasvi siis. Tyrnin taimiakin hankittiin. Karviaisia piti olla, ilman muuta. Suunnitelmaa piirrettin vähitellen, taimet istutettiin riveihin. Muu ei vielä tuolloin tullut mieleenikään. Estetiikkaa ja vaihtelua tarjosivat käytävät ja kasvien erilaiset värit ja olemukset.
Viljelyä piti päästä toteuttamaan nopeammin ja satoakin saada; aloitimme perustamalla 14 lavakauluksen yrttitarhan talon kivikovalle ja aurinkoiselle eteläpuolelle. Nurmikenttä sen alla oli viljelyyn kelpaamatonta rakennusjätettä, joten rakensimme maanpeitekankaan päälle ja laatikoitten väliin tuli toisaalta löytyneitä betonilaattoja. Viljelysuunnitelmien piirtäminen on ihanaa, tutkin hartaudella vanhoja yrttitarhojen pohjapiirroksia, ja haaveilin puksipuuaidanteista. Tiilenpunainen väri oli yhteinen valinta ja laatikot maalattiin. Toukokuun alun päivät olivat helteisiä ja onnellisia. 14 viljelylaatikkoa, mitä kaikkea voisi kokeilla…
Runsaat neljä vuotta myöhemmin näen tuon aikaisista kuvista sen valtaisan ajattelutavan muutoksen, jonka olemme läpikäyneet. Vielä vuonna 2016 halusimme viljellä marjapensaita ja vihanneksia, tänään haluamme viljellä MAATA. Niin ihanaa kuin kesantomaa olikin paljastuessan rikkaruohojen alta, nyt tuntuu pahalta nähdä se mulloksella, alttiina kuivumiselle ja eroosiolle. Mieleenikään ei vielä tuolloin tullut, että maan voisi ottaa takaisin viljelyyn muulla tavoin kuin raivaamalla se. Kaskiviljelijöiden perillinen?
Aivan tuntematonta ei kateviljely sentään minullekaan ollut. Tiesin kyllä, että oli hyvin hyödyllistä saada kunnon katekerros uusien taimien ympärille estämään kosteuden karkaamista ja rikkakasveja. Tarvittavan katteen määrä ja hinta tuntui vain ylitsepääsemättömältä ongelmalta.
Pikku hiljaa istutustyö eteni ja pohjapiirros selkiytyi. Halusin jakaa ”vanhaksi kasvimaaksi” ristimämme alueen kahtia diagonaalikäytävällä ja reunustaa hedelmäpuilla. Käytävän paikkaa piti hakea pitkään ennen kuin oikea kaltevuus löytyi. Tuntui kuin etsisin olemassaolevaa rakennetta, piiloonjäänyttä vain. Sitten kun oikea käytävän paikka löytyi, se oli itsestäänselvä.
Taimet pääsivät maahan hitaanlaisesti, oli paljon muuta pakollista työtä. Talon lähes käyttämättömänä ollut kellarikerros piti raivata ja maalata. Tarvitsimme paikan puutarhatyökaluille, siispä rakensimme puutarhavajan.
Sitten alkoi autotallin rakentaminen, ensimmäisenä syksynä hanke eteni rungon katselmukseen asti. Tämä kaikki oli kovasti tarpeellista, mutta vei aikaa ja ennen kaikkea rahaa. Aloin hermostua toden teolla. Puutarha ei mielestäni edistynyt ollenkaan toivotulla tavalla. Olimme istuttaneet ja raivanneet, ja talvi oli tulossa. Alueen ympärille oli saatava aita!
Olin aiemmin Sauvossa suojannut hedelmäpuitani talviaikaan erillisillä verkoilla. Siellä riesana olivat tuolloin kuitenkin ”vain” rusakot. Täällä Paraisilla oli metsäkauriita ja valkohäntäpeuroja aivan hirveän paljon enemmän. Ja uhka oli ympärivuotinen. Jotain oli tehtävä. Niinpä tilasimme painekyllästettyjä tolppia ja verkkoa ja ryhdyimme hurjaan urakkaan.
Tämä ensimmäinen vaihe aitaa hakattiin paikoilleen ihmisvoimin, lekalla, tikapuilla heiluen. Viimeisiä verkkoja hakattiin tolppiin kiinni jäätävässä räntäsateessa marraskuun puolella ja aidan päät kiinnitettiin rakennuksiin aputolpin. Pääasia oli tukkia vihollisten ruokailupolut ennen talven tuloa. Ehdimme nipin napin.
2017
Talvi 2016/17 muutti elämäni painopisteen kohti saaristoa. Aloitin Nauvossa suntiona ja uuden työn yksinäiset haasteet veivät voimani pitkäksi aikaa. Kevät tuli lopulta, niin kuin sen on tapana. Edellisen työni lopputilirahoilla oli jo selvä osoite: nyt oli pakko saada puille ja pensaille kateainetta! Uskoin silloin ja uskon yhä, että tämä sijoitus piti istutuksemme hengissä tulevien kuivien kesien läpi. Joka sentin arvoista tavaraa siis, 50 kuutiota puuhaketta!
Keväällä 2017 istutettiin mansikkaa, muutama sata taimea. Löysimme toiseksi lajikkeeksi tumman ja ihanan makuisen Malwinan, myöhäisen mansikkalajikkeen. Siitä tuli ehdoton suosikkimme. Viljelyteknisesti alku oli takkuista, maa oli muokkauksen jäljiltä liian kuohkeaa, eikä taimien istutussyvyys mennyt kertaheitolla nappiin. Kallista ja työlästä opinpolkua olemme kulkeneet monessa asiassa.
Kesää kohti ”vanha puoli” alkoi jo näyttää hauskalta. Vihanneksia ja sipuleita, maa-artisokkaa ja iisoppia – keräsin rakastamiani kasveja. Marjapensaat ja yrtit kasvoivat ihan hienosti. Puutarha alkoi laajeta aitauksen ulkopuolellekin ja kohti tietä. Vastaperustetun pensasmustikkamaan pioneerit koettivat sopeutua maaperän emäksisyyteen. Syksyllä esiin nousi ensi kerran ajatus tuotteiden kasvattamisesta myyntiin. Tähän asti olin ajatellut (ihan totta) syöväni kaikki marjat itse.
2018
Talvella tehtiin monenmoista suunnittelutyötä, päivänvalon näki myös Tallbackan logo. Tallbackabamsen rakastaa hedelmiä ja marjoja! Ohjelmassa oli niin ikään puunkaatoa ja uuden puolen aidoitusta. Saimme hienon vihjeen puutarhakonsulentti Sven Engblomilta ja sitä kautta ELY-keskuksen riistanhoitopuolelta aitatarpeet. Pystytys toki jäi itse kustannettavaksi, eikä niitä tolppia enää hakattu käsin! Mutta tulos oli hieno, koko alue oli suojassa peuroilta ja itään kohti Sydmontietä saatiin nelimetrinen tukeva portti. Puutarhaa jakanut avo-oja muutettiin maan alla kulkevaksi ja Sera sai uutta haisteltavaa multakuorman muodossa.
Uusi puoli tarvitsi tietysti viljelysuunnitelmaa. Tässä kohtaa ajatuksemme menivät hiukan ristiin, ja ”konfliktin” seurauksena saimme Paraisten alueen toisen tryffelitarhan. Ison osan pinta-alasta saivat pähkinöitten ja tammien muodostamat kolmiot, tulevaisuuden tryffelilehdot. Suunnitelman rakenne toisti samaa diagonaalijakoa, koko alueen keskitse tuli kulkemaan kolme metriä leveä ”Vihertie” Tolkienin hengessä.
Kevään koittaessa kaikki näytti lupaavalta. Ihana valo!
Ryhdyimme kattoremonttiin. Vanha savupiippu muurattiin uudelleen ja tiilikatto purettiin. Urakka oli melkoinen, mutta pätevät ihmiset tekivät työn turvallisesti ja ajallaan. Uutta puolta alettiin istuttaa. Savonlinnan taimistosta tilattiin taimia, kolmea erilaista karviaista, kolmea sinimarjakuusamaa, makeapihlajaa, mustaseljaa, turkinpähkinöitä. Baltic Tryffel Oy:n Lars Ingmanin kautta saimme tilattua kotimaista alkuperää olevia pähkinöitä ja tammia, joitten juuriin oli Ranskassa ja Unkarissa ympätty tryffelisieni.
Kaikki oli hyvin. Ja sitten äkkiä ei ollutkaan. Toukokuun lopussa sairaus yllätti meidät ja osoitti, miten haurasta elämä on. Ruumiilliseen ja henkiseen toipumiseen taisi mennä koko loppuvuosi.
Meillä ei ollut lähimainkaan riittävästi katemateriaalia uuden maan peittämiseen ja uusien istutusten suojaamiseen. Kesä 2018 oli JÄRJETTÖMÄN KUIVA. On ihme, etteivät kaikki kasvimme kuolleet, sillä meillä ei ollut riittävästi voimia tai edes vettäkään kastella niin paljoa kuin olisi pitänyt. Marjapensaat ja puut kyllä kärsivät kovasti ja se näkyy yhä; kasvu on ollut heikkoa kaksi ensimmäistä vuotta, tuhohyönteiset ovat aiheuttaneet paljon vahinkoa heikoille kasveille ja marjasadon alku viivästyy tulevaisuuteen.
Kauhean huono alku meille, ja vakava varoitus. Kasveja on voitava kastella. Haihtuminen on minimoitava. Vettä on säästettävä kaikin keinoin. Perkasin rikkaruohoa, keräsin sitä vuoreksi. En tiedä oliko touhussa järkeä, mutta siinä väsymyksen tilassa en pystynyt muuhun. Perkaaminen oli rauhoittavaa. Ja samalla tuli luotua mehevä kompostikasa tulevien vuosien kurpitsanviljelyyn.
Syyskuun alussa pidimme juhlan, johon saimme monia ystäviä koolle. Kirkkoherra Henric Schmidt avasi tilaisuuden siunaamalla puutarhamme.
Rutikuivan ja tuskaisen kesän jälkeen oli jokseenkin surkuhupaisaa, että juhlan aikana satoi kuin saavista kaataen ja vieraat pakkautuivat autotalliin. Vain urhoollisimmat uskaltautuivat tutkimusretkelle varsinaiseen ”juhlatilaan”.
2019
Tammikuussa 2019 oli talvi, sen jälkeen ei moista lumimäärää nähtykään pitkään aikaan. Tuona talvena laadimme ensimmäisen kokonaiskartan alueestamme ja koetimme miettiä tulevaa. Olimme toimittaneet jo kesällä 2018 hieman vihanneksia Tom Hildénille, Matgladiin, ja halusimme jatkaa. Olimme uteliaita kokeilemaan kaikkea mahdollista ja etsimme sopivia kasveja ja viljelytapoja. Kesä 2019 näytti meille monin tavoin, että jos aiomme jatkaa ja jaksaa, meidän oli kehitettävä toimintaamme kovasti. Vaikka viljely oli pienimuotoista, ei esimerkiksi taimikasvatusta keväällä tai tuotteiden keruuta, pakkausta ja kuljetusta voinut hoitaa ilman kunnollista infrastruktuuria, asiallisia välineitä ja kirjanpitoa. Työ ei yksinkertaisesti suju vaan on omiaan aiheuttamaan vain mielipahaa ja tappioita. Oma lukunsa syksyn tunnelmissa oli toista vuotta peräkkäin jatkunut kuivuus. Vihannesten laatu ei ollut toivotunlainen eivätkä marjapensaat kasvaneet niin kuin olisi pitänyt.
Jo syksyllä 19 rakensimme ulkopesupaikan vihanneksille ja pohdimme ratkaisuja muihinkin pulmiin. Kellarikerrokseen oli rakennettava elintarvikkeitten käsittelyyn sopiva tila, vesipiste ja kuivatuskaappi, työtilaa ja riittävästi varastotilaa laatikoille ja muulle pakkausmateriaalille. Taimien kasvatusta varten oli hankittava asialliset välineet ja varsinkin riittävän tehokkaat lamput. Piirsimme ison kartan koko alueesta ja pohdimme yhdessä Matgladin kanssa viljelyssuunnitelmia. Painopiste alkoi kääntyä kohti juurikkaita, erilaisia harvinaisempia salaattikasveja ja uutuutena syötäviä kukkia. Vielä myöhään syksyllä kylvimme ison alueen syyskylvöihin soveltuvia vihanneksia. Unelma kohopenkeistä alkoi elää, mutta vielä emme ehtineet kateviljelyyn asti. Maa oli edelleen paljas, kun alkoi talvi 2019/20.
Talvea siitä ei sitten tullutkaan, vain pitkä marraskuu!
Joulukuulla päätimme hankkia kunnolliset taimikasvatuspöydät, laatikot ja valot sekä kokeilla kasvihuoneviljelyä aluksi kasvitunnelin muodossa. Tilasimme 3 kertaa 6 metrisen muovitunnelin ja kylvimme ensimmäiset chilimme. Varovasti sanoen – olimme kovin innoissamme! Uutena ideana rakensimme joulun aikaan kuusikulmaisen tornin lavakauluksista erilaisille teeyrteille, joita halusimme kokeilla. Suuri idea oli paitsi tutustua ennenkokemattomiin kasveihin myös tehdä se mahdollisimman kauniisti. Keväällä torniin tulikin viitisentoista lajia.
Kaikkein suurin muutos tapahtui kuitenkin päämme sisällä. Talvella saimme käsiimme ruotsalaisten puutarhavisionäärien Philipp Weissin ja Annevi Sjöbergin kirjoittaman kirjan SKOGSTRÄDGÅRDEN Odla ätbart överallt, joka ilmestyi 2018 ja valittiin vuoden puutarhakirjaksi. Idea metsäpuutarhasta, luonnon omien periaatteiden mukaisesti toimivasta, lehtimetsän rakennetta hyödyntävästä syötävien yksi- ja monivuotisten puitten, pensaiden ja yrttien moninaisesta kokonaisuudesta, joka sitä paitsi on veden ja ravinteiden suhteen omavarainen, räjäytti tajuntamme. Tähän kun vielä lisätään kateviljelyn ja bokashikompostoinnin mahdollistama -kirjaimellinen- MAANviljelys, voi sanoa, että lähdimme matkalle kohti aivan uutta maailmaa.
Meillä oli vakaa halu tehdä asiat paremmin ja tuottaa ensiluokkaista ruokaa. Oli monia asioita joita ei voinut ratkaista muutoin kuin kokeilemalla. Yksi tällainen kokonaisuus olivat teeksi kuivattavat yrtit, niitten viljely, kuivaaminen, teelaatujen suunnittelu, pakkaaminen jne. Oikoteitä ei ollut, siispä haalimme kokoon monia kandidaatteja ja aloitimme pienillä määrillä. Toinen suuri projekti olivat erilaiset lehtivihannekset, hieman harvinaisemmat salaattiainekset, joita pitopalvelu mielellään käyttäisi saadakseen vaativille asiakkailleen uutta ja erilaista, esimerkkinä vaikkapa wasabirucolaa tai isovesikrassia. Oli mukavaa havaita että rucolat, sinapit ja monet aasialaiset kaalikasvit onnistuivat hyvin ja olivat mahdollisia kasvattaa ja varsinkin hyviä syödä.
Suunnittelimme myös syötävien kukkien valikoimaa, josta monet toteutuivat ja kokemuksia saatiin. Kukat olivat kesän ehkä ihanin tuote, iso laatikko syötäviä kukkia kruunasi jokaviikkoisen toimituksen.
Syksyllä olimme jo aloittaneet uusimman viljelyalueen raivauksen, mutta työ oli jäänyt kesken. Kyse oli kymmeniksi vuosiksi oman onnensa nojaan jääneestä entisestä mansikkamaasta, johon vanhat muovitkin olivat jääneet paikoilleen. Pellon raivauksessa oli totisesti kova työ, ilman maanrakennusurakoitsija Bobben Adolfssonin apua se ei olisi onnistunut, kannot ja muovi raavittiin pois konevoimin. Maa oli hienoa, mutta pujo ja Paraisten riesa, villi palsternakka, olivat päässet pahasti vallalle.
2020
Talvi ei ollut talvi lainkaan, sää oli niin lauhaa, että esimerkiksi sinimarjakuusama alkoi tehdä lehtiä ja kukkia aivan liian varhain. Sitten kevät kuitenkin oli kylmä ja kolea, pölyttäjät eivät liikkuneet ja muutoinkin kovia kokeneet marjapensaat kärsivät lisää. Kovin isku minulle oli niellä pettymys syyskylvöjen epäonnistumisesta. Liika märkyys ja lämpö tuhosivat siemenet, koko hieno suunnitelmani kirjaimellisesti mätäni. Keväällä kokeilin vielä kylvää jotain muuta samoihin penkkeihin. Eipä onnistunut sekään. Aloin pelätä, että maa on jotakin kirottu, etsimme syytä ja parannuskeinoja kirjoista ja puutarhaviisailta.
Kahden kauhean kuivan kesän jälkeen olimme päättäneet investoida kastelujärjestelmään ja porakaivoon. Olimme ensin pohtineet ja laskeneet mahdollisuuksia sadeveden talteenottoon, säilytykseen ja fantisoineet idealla johtaa vettä vanhasta kaivoslouhoksesta. Nämä eivät kuitenkaan olleet mahdollisia tai riittäviä vaihtoehtoja. Sadeveden kerääminen on hieno juttu, jos sataa aina silloin tällöin. Kesinä 2018 ja 2019 ei kuitenkaan satanut lainkaan. Kaikki ennusteet lupaavat, että tähän suuntaan olemme menossa, sään ääri-ilmiöihin, pitkään jatkuviin kuiviin kausiin, rankkasateisiin, joita maa ei ehdi ottaa vastaan jne.
Porakaivon vesi on tietysti liian kylmää käytettäväksi sellaisenaan. Oli pohdittava järjestelmä, jossa vesi ehtii lämmetä ja ilmastua ja joka voidaan jakaa riittävän moniin alajaoksiin. On voitava kastella eri kasveja eri tavoin ja tuhlaamatta vettä.
Sauvolainen Järvenkylä avusti suunnittelussa ja toimitti tarvikkeet, maahanupotettavat runkoputket, paloletkut ja yhteensä 2 km tihkukasteluletkua ja hirmuisen määrän tarvittavia liittimiä ja muuta pikkutavaraa. Hurja urakka, joka jatkuu vielä vuonna 2021.
Toinen uusi asia, jota halusimme kokeilla oli kasvihuoneviljely. Panostimme paljon vahvemmin myös taimien kasvatukseen, hankimme kunnon altakastelualustat ja kasvivaloja. Kasvihuone oli ensimmäisenä vuonna vain parin sadan euron muovitunneli, mutta kokemukset olivat pääosin myönteisiä. Saimme satoa tomaateista, chilistä ja basilikasta. Kastelu toimi hyvin, mutta muovitunnelin tuuletus osoittautui hyvin hankalaksi; ovet olivatkin sitten käytännössä auki koko kesän.
Kolmas vuoden teema olivat syötävät kukat ja niistäkin tuli kokemusta, hyvää ja huonoa. Jotkut lajit menestyivät hyvin ja olivat käyttökelpoisia, toiset taas olivat maultaan outoja tai koostumukseltaan liian kuivia. Ihanin on varmasti kehäkukka, joka on paitsi satoisa, hyvän makuinen ja kaunis, myös tärkeä suojakasvi kasvintuhoojia vastaan. Myös krassinkukka nousi suureen suosioon, sitä on saatava lisää. Kurpitsankukka on gourmetherkku ja tuoksuu isona kimppuna taivaalliselta.
Kaikkein kovin isku oli vielä tulossa. Eräänä kesäkuun iltana olin horjumassa sisälle kitkentäurakan jälkeen, kun huomasin etteivät karviaispensaat näyttäneet normaaleilta. Meillä oli kolmea eri karviaislajiketta kahtena pitkänä rivinä ja karviaispistiäisen toukat olivat aloittaneet ensimmäisen juhlansa. En ollut ollut riittävän varuillani ja aivan uskomattomalla vauhdilla pensaat oli loppuunkaluttu. Saimme erilaisia vastauksia avunpyyntöihimme, joita lähetimme puutarhaguruillemme: mäntysuopaa, rikkiä syksyllä, petopunkkeja tai jotain joka loisii pistiäisissä, lohtua luonnon tasapainottumisesta itsekseen ja ohjeita keskittyä kasvien vastustuskyvyn parantamiseen. Toukkia oli liian paljon käsin hävitettäväksi, kaiken kaikkiaan tuho kohtasi karviaisia kolmeen kertaan, samana kesänä.
Täytyy sanoa, että tätä oli vaikea ottaa tyynesti vastaan.
Yhden vuoden vielä kokeilen maan kunnon kohentamista ja kasvien vahvistamista, jos sekään ei auta, syksyllä 2021 revin taimet ylös ja kokeilen jotain muuta. Saattaahan olla myös niin, että nämä lajikkeet eivät vain menesty täällä. Kesän 2020 sato onnistui osin mukavasti. Voi sanoa, että opimme paljon lehtivihannesten kasvattamisesta, saimme mojovasti satokautta jatkettua molemmista päistä ja pärjäsimme melko mukavasti tuhoeläinten – muitten kuin noitten kirottujen karviaispistiäisten- kanssa. Otimme monta askelta eteenpäin sadon korjaamisessa, pakkaamisessa ja toimituksissa. Hankimme virallisen vaa`an ja saimme elintarvikehygieniatodistuksen. Yhdessä asiakkaidemme kanssa opimme uutta eri vihannesten ominaisuuksista ja käyttökelpoisuudesta keittiössä. Jotkin uudet lajit ja lajikkeet ansaitsevat selkeästi enemmän panostusta,jotkin kokeilut voi unohtaa. Opimme paljon tajutaksemme, ettemme tiedä läheskään tarpeeksi, vaan että haasteet ovat edelleenkin valtavankokoisia!
Kesällä 2020, outona korona-aikana, saatoimme pitää puutarhajuhlamme Olavinpäivänä heinäkuun lopulla. Noin seitsemänkymmentä vierasta saapui katselemaan puutarhaa, maistelemaan teelaatuja ja kuuntelemaan The Fifth Jazz Editionin musiikkia. Saimme paljon kommentteja, ideoita ja harjoitusta siitä miten Tallbackasta voisi tulla vierailupuutarha. Eräänä elokuun iltana saimme vieraaksemme ryhmän saaristo-oppaita. Heidän palautteensa paikasta ja siitä, mitä ja miten vieraille kannattaisi sitä näyttää ja siitä kertoa, on kullanarvoista; tietävät mistä puhuvat! Elokuun alussa sattui vielä kummempaa: uskomaton TV-vierailu. Närmat i Åboland -ohjelmaa tehtiin pikkupätkä myös meillä ja Micke Björklund ja Matias Jungar kävivät laittamassa ruokaa ja syömässä Tallbackassa. Kymmenen minuutin valmistautumisajalla ja vailla mitään suunnitelmaa heiluimme mukana. Huh.
Syksyn suuri panostus oli kasvihuoneen rakentaminen. Se sijoittuu puutarhassa kohtaan jossa oli riittävästi tilaa, aurinkoa, tasainen maasto ja ennen kaikkea, jossa maa tarvitsi elvytystä. Sellaisenaan tämäkin kohta oli kuollutta ja tiivistynyttä kivennäismaata, liian vähän orgaanista ainesta, liian vähän vedenpidätyskykyä ja liian vähän elämää. Useat kylvöt epäonnistuivat, ruohosipulitkin vain elivät, eivät kasvaneet. Kuorimme maata noin 40 cm pois ja palautimme sen takaisin kasvinjätteellä, hakkeella ja hevosenlannalla vahvistettuna ja koko kakku kostutettiin EMa-liuoksella. Maaperän mikrobeilla sanotaan olevan valtava merkitys sille miten kasvit itävät, kasvavat, tuottavat satoa ja menestyvät kamppailussa tauteja ja tuholaisia vastaan.
Kasvihuoneen kasaan ruuvailussa meni koko syksy, siinä samalla suunnittelimme multatehdasta ja bokashikompostointia. Keväällä 2021 on onni kokeilla myös varhaisvihannesten ja taimien kasvatusta uudessa kennomuovitunnelissamme.
Neljän vuoden vastoinkäymiset ja sääilmiöt ovat niin ikään pehmittäneet minut lopultakin avoimesti kääntymään kateviljelyn puoleen. Yhä enemmän ja systemaattisemmin haluamme käyttää orgaanista katetta kaikessa viljelyssä, säästää vettä, suojella kasveja kuivumiselta, lannoittaa luonnonmukaisesti vihersilpulla, estää eroosiota ja ravinteiden haihtumista,luoda maaperän pieneliöille suotuisat olosuhteet tehdä omaa elintärkeää hajotustyötänsä ja luoda vahva ja puolustuskykyinen lajien moninaisuus.
Tässä on suurin haasteemme: viljellä ja hoivata maata – antaa maalle toipumisen ja hyvinvoinnin edellytyksiä. Siten voimme vastoinkäymisistä masentumatta uskoa parempaan tulevaisuuteen.